[Sateenkaari. Se heijastuu merestä nyt] Poem by Helena Sinervo

Sateenkaari. Se heijastuu merestä nyt,
kun aurinko on päivän viime hetkiksi tullut esiin
ja sade vihdoin tauonnut.
Miksi muistan haikean mollisävelmän,
jota sairas tyttö soitti vuosia sitten pianolla?
Jotakin slaavilaista siinä on, tai ainakin itä-eurooppalaista, haikeaa,
niin kuin lapsi joka on joutunut kauas kotoa,
niin kuin lapsi joka suree mutta tietää
että itku ei auta, asiat vain ovat niin kuin ovat,
ja siksi hän katselee vakavin, kuulain silmin,
katselee katselemasta päästyään, ikkunasta ehkä.
Sydämestä vääntää kun se toistuu ja toistuu, korvamato.
Mistä ne pulpahtelevat, sävelmät, sitäkään en ole vuosiin kuullut?
Nyt se ilmestyy yhtaikaa sateenkaaren kanssa.
Kaipausko sen houkutteli esiin, sävelmän ja sateenkaaren,
vai toivatko ne päinvastoin laahuksissaan tämän tunnelman,
kuin joku tai jokin avaruuden korkeissa kupoleissa
odottaisi ja katselisi vakavin, kuulain silmin?