[Joinakin hetkinä olet heittänyt ankkurisi ja viivyt] Poem by Helena Sinervo

Joinakin hetkinä olet heittänyt ankkurisi ja viivyt. Ehkä kangasmetsät, ehkä mustikanvarvut ovat kutsuneet sinut holveihinsa. Silloin ihon kiraalisolmut, niiden hiljaisuusväki. Olen seurannut kannoillasi tänne missä lehvästö heittää varjon solisluittesi päälle, missä varjot lehteilevät kasvojeni surukirjaa. Naaman. Siellä missä kallio hievahtamatta liikkuu kantapäiden alla, missä kipeästi huikkaa kuikka. Rautiainen repii illan silkkipaperit, illan resitatiivit. Aivan lähellä toisiamme rakennumme tyhjyydestä, kosketamme toistemme tyhjää tilaa, koordinaatteja hiukkasten välissä. Onko piilossa jotakin muuta, jokin tiikeri tai toinen toistaan mätkivä kirahvinkaula?